Kauniita painajaisia

Mä tulin kirjoittamaan rakkauslaulun

En sitä kiinni saa, pakenee ilmaan
riimit runoilijaa kuolevaa
“Mullon ikävä sua”
on ainut rivi jonka valmiiksi mä saan…

- Juha Tapio

Kesä tuli, kesä meni. Syksy alkaa vaihtua talveen. Ihan kohta on joulu.

Monet asiat ovat muuttuneet. Mä sain häädön kämpästäni ja muutin poikaystäväni luokse. Ensi kuussa me muutetaan isompaan asuntoon ja musta tulee virallisesti avovaimo. Iso sana, aikuinen sana. Mä en oikein tiedä, olenko mä sen arvoinen.

En jatkanut syksyllä opiskelujani. Ilmoitin kouluun, etten tulisi enää ja helmikuussa haen uusiin kouluihin uudelle alalle. Nyt väliaikana mä teen toimistotöitä ja yritän hoitaa itseäni. Saada ongelmat katoamaan tai vähentymään ja alkaa taas nauttia elämästä. Mies, lemmikit ja uusi asunto ainakin auttavat siinä paljon.

Mä en pidä pahemmin joulusta. Meillä kotona se oli ainaista riitaa ja hampaiden kiristystä. Sekopäistä siivousta ja ikuista odottelemista. Pahaa ruokaa ja samoja masentavia joululauluja. Revi siitä sitten iloa ja rauhaa.

Tänä jouluna kuitenkin menen jälleen vanhempien luokse syömään ja vaihtamaan lahjat. Sitten kotiin ja ehkä lasi viiniä. Puhelu miehelle, joka matkusti tänään sukunsa luokse pohjoisempaan. Ikävä on kova, yksin nukkuminen ahdistaa. Ei tämä valvominenkaan kyllä hauskaa ole.

Painajaiset piinaavat edelleen, nukkua mä kykenen lähinnä lääkkeiden voimalla. Joskus on vähän parempia öitä, joskus taas ei. Mutta ikinä ei ole hyvää yötä.

Ehkä tänä yönä. Ehkä ei.

Kauniita painajaisia,

Nancy.

“Nämä ovat ikuisia hetkiä
Ajan lyhyitä välähdyksiä
Kun hän mittaa kattoa katseellaan
Kääntyy jälleen vuoteellaan
Ja laskee
Sekunteja suunnilleen
Hän laskee
Yönsä aamuvarhaiseen.”

- Neon 2

Viime yö oli kamala. Mä en saanut nukahdettua millään ilveellä. Mä pyörin sängyssä, en löytänyt hyvää asentoa, oli liian kylmä ja sitten liian kuuma. Peilistä tuijotti totinen tyttö, jonka silmät olivat turvonneet väsymyksestä. Melkein itketti.

Joskus kuuden jälkeen aamulla mä lopulta samahdin. Sain nukuttua 6 tuntia pahemmin heräilemättä ja näin unta, että olin amiksessa taas. Mulla oli jonkinlainen suhde opettajani kanssa ja matkalla läheiselle urheilukentälle luokan kanssa tämä mies-opettaja jäi juttelemaan mun kanssa metsän reunaan. Me juteltiin mun ex-suhteesta ja suudeltiin.

Unessa tapahtui vielä jotain muutakin, mutta se ei ole tärkeää. Herätessäni mä olin taas ahdistunut ja vähän hämmentynyt. Emmä ensimmäistä kertaa nähnyt unta opettajastani, mutta näin pitkälle unet ei ollu koskaan tässä aiheessa päätyneet. Uni oli tavallaan ihana, mutta todellisuudessa mua ällöttää. Opettajaa ei panna. Ei edes unissa. Piste.

Sitten todellisuuteen. Tänään on tietääkseni tiistai ja monta asiaa pitäisi hoitaa. Kämppä kaipaa siivousta, Kela hakemuksiaan, jääkaappi ruokaa ja tukka uutta väriä. Mä en vaan tiedä mistä aloittaa.

Ulkona paistaa aurinko ja mä iloitsen jo alkavasta kesästä. Mä rakastan kesää, vaikka se tuokin mukanaan palaneet olkapäät, lämpöhalvauksen ja hyttyset. Mutta niihin on jo totuttu, joten mä en edes jaksa murehtia moisia. Kyllä se siitä suttaantuu.

Kaunista kevätpäivää,

Nancy.

“Leikittäiskö hetken aikaa, että mäkin oisin viaton
Täysin liaton ja syytön
Etten koskaan olisi tahallani ollutkaan niin julkee
Koitan sulkee silmäni
Kulkee eteenpäin katselematta sivuille ja taakse
Mä tahtosin unohtaa
Tää tie johtaa vain alas
Salassa säilytän menneitä
Niitä piilotan ja pintaani kiillotan
Miten vois pyyhkii muistot pois?”

- Mariska

Olisipa se niin helppoa. Mä pyyhkisin mielelläni joitain muistoja pois päästäni. Mä olen vielä nuori, mutta mäkin olen ehtinyt tekemään kaikenlaista. Asioita, joista mä en ole niin ylpeä. Juttuja, jotka olisi voinut jättää tekemättä. Ja toisaalta… Ehkä on parempi, että ne asiat muistaa. Ehkä se edesauttaa toimimaan jatkossa järkevämmin, oikeammin, paremmin. Mutta se siitä. Mä en tullut tänne kirjoittamaan menneisyydestäni. Mä haluan kertoa tästä hetkestä.

Mä olen todella hukassa elämässäni. Päivisin, öisin, joka hetki. Mä en saa opiskeltua, työskenneltyä, siivottua. Mulla ei ole vakituista suhdetta, ei ajokorttia, eikä oikeen minkäänlaista tulevaisuuden suunnitelmaa. Mä en edes tiedä, mitä mä teen ensi viikolla.

Mä hukkaan viikonpäivät, kellonajat, tapaamiset. Mä teen aikatauluja, joita en noudata, suunnitelmia, joita en toteuta, päätöksiä, joita en pidä. Ehkä mä olen luonut itselleni liikaa vaihtoehtoja, joista en osaakaan valita parasta. Mun pitäisi vain rauhoittua, vetää syvään henkeä ja selvittää, mitä mä haluan. Mut ei se oo niin helppoa.

Isona syynä tähän kaikkeen löytyykin juuri öistä. Mä en saa nukuttua. Mä en osaa nukkua. Mä en halua nukkua. Ja sehän kuulostaa naurettavalta. Kuinka kamalaa nukkuminen voi olla? No, suoraan sanoen, painajaismaista.

Siitä on ehkä 2 vuotta, 2 ja puoli vuotta, 3 vuotta. Mä en edes tarkkaan muista milloin se alkoi. Mutta kerran se alkoi.

Se oli aivan tavallinen yö, mä nukuin omassa sängyssäni, omassa huoneessani. Ja näin painajaisen. Todella pahan painajaisen, johon mä heräsin keskellä yötä. Mä olin aluksi paniikissa, meni hetki, ennenkuin mä tajusin missä olin. Mä nousin hetkeksi ylös, kävin ehkä juomassa lasin vettä ja palasin sänkyyn. No big deal, ainahan sitä näkee painajaisia välillä. Mä nukahdin uudestaan ja unohdin koko asian.

Pikkuhiljaa mä aloin huomaamaan, että asiat ei olleetkaan niinkuin ennen. Mä aloin nähdä painajaisia useammin. Aluksi kerran kuussa, sitten kerran viikossa ja vuoden jälkeen mä näin niitä joka yö. Joka yö mä upposin omituiseen maailmaan, alintajuntaani. Ja se ei ollut yhtään sellainen, mitä mä olin kuvitellut.

Mä näin unia menneisyydestä, nykyhetkestä, tulevaisuudesta. Mä olin koulunpihalla välitunnilla tai matkustamassa junassa tai juoksemassa metsässä. Mä olin joka yö jossain uudessa paikassa, uudessa tarinassa. Ja useimmiten ne tarinat päättyivät huonosti.

Jossain välissä mä hermostuin ihan tosissani. Unet häiritsivät mua päivisin, raastoivat mun mieltä ja veivät mun kaikki ajatukset. Mä yritin keksiä ratkaisun ongelmaani. Mä lopetin kahvinjuonnin, vältin tupakointia iltaisin, liikuin ulkona, söin tasapainoisesti. Mikään ei muuttunut. Mä pyysin apua tutuilta, kokeilin luontaistuotteita, rentoutumisharjoituksia ja vaihdoin jopa sängyn paikkaa. Mutta painajaiset jatkuivat.

Kaiken lisäksi mun ongelma kasvoi. Mulle ilmaantui nukahtamisvaikeuksia ja ennen muutamat heräilyt yössä muuttuivat lukuisiksi. Mä heräsin 10 kertaa yössä ja nukkuminen kävi katkonaiseksi. Mä olin aamulla, jos mahdollista, vielä uupuneempi, kuin illalla nukkumaan mennessäni. Nukahtaminen alkoi viedä entistä kauemmin aikaa ja kun mä lopulta nukahdin, painajaiset hyökkäsivät mun kimppuun.

Sitten mä aloin kieltäytyä nukkumassa. Mä valvoin ja venytin nukkumaanmenoani aamuun asti. Mä nukuin muutaman kamalan tunnin ja aloin olemaan jo zombie-tasolla päivisin. Mä yritin nukkua pari kolme tuntia kerrallaan pitkin päivää, mutta sekään ei auttanut. Painajaiset iskivät jopa tunnin päiväunilla, joten pian mä luovuin päikkäreistä kokonaan. Mä purin hammasta, annoin itseni taas nukkua ja yritin vain kestää yölliset helvettini. Uupumuksen vierelle kasvoi pian valtava ahdistus, joka teki välillä nukkumisen lähes mahdottomaksi. Silloin mä lopulta myönsin tarvitsevani lääkäriä.

Viime marraskuussa mä keskeytin opiskeluni. Mä en voinut enää keskittyä mihinkään, enkä ollut oikein edes käynyt koulussa aikoihin. Nyt mä olen käynyt muutaman kerran lääkärissä, saamatta kuitenkaan apua ongelmaani. Yksityiseltä mut lähetettiin terveysasemalle, jossa ketään ei kiinnostanut mun ongelmat. Mä unohdin lääkärikäynnit muutamaksi kuukaudeksi ja yritin kestää alkoholin voimalla öiden läpi. Nyt mä olen jälleen menossa lääkäriin, ennenkuin alkoholistakin muodostuu jokin ongelma. Mä haluan painajaisista eroon. Tai edes nähdä ne kauniina.

Kauniita painajaisia,

Nancy.